Olen joutunut tilanteeseen, jota en osannut edes pelätä. Kustannustoimittajani päätyi lähestulkoon kaikkien yllätykseksi eläkkeelle. Asiaa voisi tarkastella tietenkin myös kustannustoimittajani vinkkelistä, mutta koska ei ole minun asiani kirjoittaa toisten asioista, keskityn omaan tilanteeseeni. Mietin, kenelle kertoisin ideoistani, kenellä testaisin motiivini ja keneltä kuulisin kipakan käskyn jatkaa. Tarvitsisin jonkun, joka jaksaisi minua niin epätoivon kuin itserakkaudenkin hetkinä. Kuulostaa siltä kuin minulta olisi kuollut äiti. Orpo on olokin. Sen lisäksi minulta puuttuu valmentaja, yhteyshenkilö ja työkaveri. Ei ole nimittäin aivan sama, kenelle ajatuksiaan avaa. Ja vaikka avaisikin, kaikki eivät ymmärrä sittenkään. Päivätyössäni mainostoimistomaailmassa olen löytänyt monta samalla tarkkuusasteella ajattelevaa ja huomannut, että mitä helpompaa, sitä helpompaa. Siis kaikki. Joidenkin kanssa ei osaa sanoa edes päivää oikein. Ja jos näin on, selittäminen vain pahentaa tilannetta, sillä eipä aikaakaan, kun komiikan kukkasesta on irronnut piikki jonkun lihaan, omaansa vaikka. Tätä taustaa vasten en ole oikein uskaltanut edes lähteä kyselemään uutta yhteistyökumppania kirjoittamiselleni. Tarinan synnytyksen herkässä alkuvaiheessa kun ei soisi kuulevansa yhtään poikkipuolista sanaa, pelkkiä kannustuksia vain. Kätilöäkö siis kaipaan? Ei olisi pahitteeksi, jos joku pyyhkisi otsaa märällä rätillä ja tarjoilisi sokerilientä pillin kautta. Tuntuuko liikaa pyydetyltä? Jos yhtään lohduttaa, koskee se kuitenkin, molempiin päihin. Enkä tiedä, onko terveellistä tai edes kovin turvallista synnyttää uusia maailmoja ilman asiansa osaavaa ammattilaista. Kirjailijana olen kuitenkin liikkeellä lähinnä vaiston varassa. Tarinan tuloa ei estä mikään, sen kapaloiminen kauppatavaraksi onkin ihan toinen juttu.
Virve Sammalkorven haastattelu Helsingin kirjamessuilla lauantaina 28.10.2006 klo 12.30 (Katri Vala -lava). Haastattelija Micaela Röman. Tervetuloa!
Päivätyössäni mainostoimistossa olen aina yksi monesta. Teemme ryhmätyötä, joten lopputulos on juuri niin hyvä kuin olemme yhdessä onnistuneet. Osana tiimiä kritiikit ja kehut ovat yhtä helppoja ottaa vastaan. Jollei muita, niin ainakin joku uskollisista AD-pareista seisoo rinnallani. (Hyvä me!)
Yksin työskennellessä tilanne on toinen. On tietenkin kamalaa tulla haukutuksi, mutta melkein yhtä kamalaa (vai jopa kamalampaa?) on tulla kehutuksi - yksin. Tunnen fobiaa valokeilaa kohtaan. (Älkää, hyvät ihmiset, suunnatko sitä lamppua tänne!) Siitä syystä olen myös välttänyt päästämästä suustani mitään niin typerää kuin että olisin muka kirjoittanut hyvän kirjan. Muut määritelköön, mikä on hyvää, mikä huonoa. Mutta nyt teen poikkeuksen (menköön vaikka potemani märkivän silmätulehduksen piikkiin) ja kerron rehellisesti rakastavani juuri ilmestynyttä romaaniani Kahvila Dominokujalla. Siliteltyäni sen karhean kaunista kantta luin sen uudestaan alusta loppuun ja ajattelin: Kertomukseni on juuri niin ihana ja tunteellinen kuin halusinkin. Sen henkilöhahmot ovat koskettavia eikä niille soisi mitään pahaa. (Kaikki rakastavat Väinöä. Kaikesta huolimatta.) Ja silti, koko kertomuksen ytimenä oleva suru sykkii läpi kirjan. Juuri niin kuin tarkoitin. Olen onnellinen, että sain kirjoittaa tämän tarinan.
(Saisinko sitä valokiilaa tähän kirjaan? Kiitos. Itse astun vähän tuonne taaemmaksi.)
Virve Sammalkorpi
Kahvila Dominokujalla
200 sivua
Kannen suunnittelu Pekka Nikrus
Ovh. sid. 26,90 €
Gummerus Kustannus, syyskuu 2006
Katilla on puolen vuoden ikäinen poikavauva. Hän on juuri muuttanut miehensä Henkan kanssa uudelle asuinalueelle keskelle peltoja. Kun Henkka joutuu lähtemään isänsä sairasvuoteen ääreen, Kati jää yksin lapsen kanssa. Yksinäisyys ja työtaakka ovat raskaita, mutta onneksi on olemassa Väinö. Miehen elämä on ihailtavan helppoa, ylellistä ja ennen kaikkea jännittävää. Väinön kanssa Kati pääsee paikkoihin, joista hän voisi muuten vain haaveilla. Väinö myös tutustuttaa hänet iloiseen seurueeseen, pianistiin nimeltä Toivo ja nuoriin naisiin, Lillaniin ja Selmaan. He tuovat Katin elämään hänen kipeästi kaipaamiansa sosiaalisia suhteita, elämäniloa ja yllätyksellisyyttä. Heidän kanssaan aika menettää merkityksensä.
